Kirjoitin tämän lukiolaisena ja pääsin sillä sisään nuorten kirjoittajien Leino-ryhmään, jonne näin jälkeenpäin ajateltuna olisi varmaan päässyt millä tahansa tekstinpätkällä, kunhan maksoi jäsenmaksun ;-) Tuolloin olin kuitenkin ylpeä saavutuksestani.

Novelli kuvaa mielestäni hyvin elämää ja leikkejämme kommunistikolhoosissa.

TALVIKENKÄPARI

Sinä aamuna lumi oli peittänyt alleen senkin kaiken, mitä edellispäivänä oli saattanut käyttää maamerkkeinä. Niiskuttavat ja tuhisevat pikku nassikannenät liimautuivat lumesta ja huurusta sameisiin ikkunalaseihin. Lapset värisivät kauhtuneiden yöpaitojensa alla kananlihalla ja pyyhkivät vuotavia neniään niiden hihanliepeisiin. Jotkut heistä sukelsivat takaisin lämpimien peittojen alle, mutta loput katselivat loisteliasta, valkoista maisemaa silmät kirkkaina.
-Voiko siellä tehdä lumilinnoja tänään? Onko suojasää, he kyselivät kuiskien toisiltaan.
Pikku Severi, joka oli vasta hieronut unenrähmät kosteanruskeista silmistään raotti yhtä pientä ikkunaa ja lasten syvät rivistöt pakkautuivat tiiviimmin toisiinsa kiinni, pakoon jäätävää viimaa. Severi koetti pyöritellä lumipallon ikkunalaudan antimista ruskeilla sormillaan, mutta lumi ei paakkuuntunut toivottuun muotoon vaan valahti pojan sormien välistä. Hän vavahti valkoisesta kylmyydestä ja sulki nopeasti ikkunan jo kohmeisilla sormillaan. Muut lapset ulisivat hetken aikaa pettyneinä, mutta sitten Mirka hihkaisi:
-Tänäänhän on mitä loistavin mäenlaskupäivä!
-No se on kyllä totta, riemuitsivat toiset. Kuka vika varastossa saa laskea salaatinkerällä!
Unohtaen aikaisen ajankohdan lähtivät lapset ilonkiljahduksia päästellen kipittämään kohti eteistä. Ryminä sai talon irtaimiston pomppelehtimaan ja vielä nukkuvat vanhemmat asukkaat muristen heräilemään. Viimeisenä pinkovan Severin isä kahmaisi poikansa peiton alle ja niisti tämän nenän. Muut olivat ennättäneet ulko-ovelle ja kiskoivat jo nauraen takkeja ja lakkeja suojakseen, kun pörröpäinen Mira havaitsi:
-Eihän täällä ole kenkiä!
Kymmenet tapittavat silmäparit tarkistivat epäkohdan todeksi. Oven edustalla ei ollut yhtä ainutta kenkäparia! Voi sitä hämmästystä ja valitusta, joka pikku paitaressuista nyt lähti.
-Missä ne ovat? Äi-TI, missä ovat meitsien saapikkaat? inttivät ja vänisivät he vetäen vanhempiaan käsistä ja jaloista ja varastellen heidän vällyjään.
-SEIS! kuului Kaijan kunnioitusta herättävä ääni ja lapset kerääntyivät salamannopeasti ja automaattisesti siisteihin riveihin.
Kaija keräsi lasten anastamat peitteet ja levitti ne kylmästä hytisevien aikuisten lämpimiksi.
-Seuraa pieni inventaario, hän aloitti ja tenavat höristivät korviaan uteliaina.
-Kuinka monta käyttökelpoista lasten kenkäparia luulette talostamme löytyvän, arvon kansalaiset?
-Kaikille ainakin yksi, ehdotti Antti ja muut nyökyttelivät ja myötäilivät, koska eivät halunneet uskoa varovaisempiin arvioihin.
-Eilen illalla, Kaija jatkoi, minä, Maarit ja Kerttu laskimme sellaisia olevan tasan kymmenen.
-Ei voi olla totta, Maya kiirehti pukemaan sanoiksi keskenkasvuisten yhteisen mielipiteen. Juuri eilenhän me kaikki oltiin ulkona! Miten…
-Ette voi mennä ulos repaleisissa kengissä, joista lumi pääsee vyörymään sisään ja joissa-  Kaija vetäisi hameensa poimuista esiin kengänrähjän, jonka ulkopohja roikkui kiinni yhdellä langansäikeellä- ei näy olevan edes pohjia, saati sitten nauhoja.
Lapset tiedostivat mykistyneinä, että surkeasta mutta varsin normaalikuntoisesta jalkineesta olivat nauhatkin poikki.
-Laskelmieni mukaan, julisti Kaijan viereen astellut Kerttu, teidän käytössänne yhdellä kenkäparilla kestää suunnilleen kuukauden päivät kulua tähän kuntoon. Kai, niistähän nenäsi, hän komensi omaa poikaansa.
-Niinpä olemme tilanneet Jätinmaasta asti sadat aivan erityiseen raateluun, koverteluun ja kulutukseen varustetut huopikkaat. Ne saapuvat tänne noin viikon päästä ja siihen saakka teistä ipanoista vain kymmenen lähtee ulos samana päivänä.
-HEI, me kaikki ei edes ehditä ulos viikon sisällä, parahti tyrmistynyt lapsilauma, mutta heidän kasvattajansa pysyivät päättäväisinä.
-…Eikä mitään aamu- ja iltavuoroja, kastelette jalkanne kumminkin jo aamulla tarpeeksi nättiin kuntoon, kuului lopullinen tuomio kiteytettynä.
Päätäntävaltaiset isot mutisivat peittojensa alla, mahtaisivatko kenenkään korvat kestää sellaista penskojen runsautta neljän seinän sisällä seitsemää päivää. Lapset sensijaan taistelivat tilasta ulosmenolistassa, joka täyttyi alta aikayksikön jättäen varsinkin pienimmät joukosta pois. Ensimmäiset kymmenen karauttivat ulos kantapäät tulta iskien, rohmusivat kukin vähintään kaksi kelkkaa varaston parhaimmasta päästä ja nauttivat tilasta ympärillään täysin siemauksin.
Valkoista hankea vasten ulkoilijoiden värikkäät villapipot suorastaan sattuivat silmiin sisällä istuvia. Tunnelma oli alakuloinen. Hiljaa piti olla, koska jokunen toveri vielä nukkui, eikä saanut huitoa eikä hyppiä, jotta kaikki asukkaat mahtuisivat asumaan talossa. Sisällä oli hämärää ja tunkkaistakin. Se, ken erehtyi avaamaan ikkunan, sai varmastikin heti kohta tuntea sen leukaluissaan jonkun isoksi varttuneen, viluisen isoveljen toimesta. Kun säätila legendaariseksi muuttuneessa ulkoilmassa yleni lumimyrskyksi, vilahtivat ensimmäiset nassikat vaatevarastoon etsimään edes liian isoja kenkiä estääkseen jalkojaan paleltumasta. Ulos oli päästävä!
-Miksette voi pelata Monopolia, Uunoa tai muita seurapelejä? ihmettelivät monet isot.
-Etkö voisi leikkiä pikkusiskosi kanssa nukkekotia, ehdottivat toiset heistä.
-Mutta kun siellä on LUMIMYRSKY, tajuatteko?
-AIH!
Taimi oli nyrjäyttänyt nilkkansa yrittäessään kavuta portaita pitkin sisarensa aivan liian suurissa, korollisissa talvisaappaissa.
Tämän jälkeen aikuiset takavarikoivat Kaijan johdolla kaikki talosta löytyvät kengät lukkojen taakse, vaikka kuisketta kuuluikin ennenkuulumattoman hirvittävistä tartuntatautiepidemioista, joita nämä kaikki järjestelyt saisivat aikaiseksi. Moni lapsi luopuikin jo toivosta ja alkoi rakentaa patjoista ja lakanoista itselleen omaa soppea suureen saliin, jonka Kaija antoi tyhjentää leikkikäyttöön. Vielä löytyi kuitenkin niitä, jotka eivät voineet olla ajattelematta onnellisia pikku tovereitaan hyytävän ihanalla mäenpenkalla luisumassa hirmuista myrskyä vastaan kohti timantinkovaa tuhoaan.
-Toverit, tämä ei käy laatuun, ei meitä ole sokerista tehty! Kuljemmehan me paljain varpain aina kun ei ole lunta, minäpä ainakin lähden tästä mittailemaan jalkapohjieni kuntoa.
-Älä ole hölmö, Jussi. Siellä on kaksikymmentäyksi ja puoli astetta pakkasta, torjui pikimusta Nimmu ehdotuksen ja kaikki Jussin puheenvuorosta innostuneet huimapäät huokaisivat raskaasti.
-Onko tuollainen nyt muka kunnon kommunismia, Maya marisi viitaten pieneen, etuoikeutettuun, lumiseen eliittiin suunnattomaksi paisuneen ulko-oven toisella puolella.
-Ei. Minäpä tiedän, Nimmu supisi ovela virne hiilenmustilla kasvoillaan saaden jokaisen lapsen, joka ei vielä ollut luopunut toivosta lähteä ulos hiljenemään.
Kahdenkymmenen minuutin kuluessa kaksitoista lähes neuvotonta äitiä oli kääriytynyt muhkeasti vuorattuihin talvitamineisiin ja marssinut noutamaan kenkäparin lukkojen takaa.
-Ei, he eivät ole tämän talon sisällä, tunnen sen luissani ja ytimissäni! he pihisivät vastusteleville puolisoilleen.
Mitättömän pienen hetken päästä rämpi pihalla kolmisenkymmentä isää, äitiä ja isoa sisarusta etsimässä pienempiä. Ja pienempiä oli pihalle piiloutunut saman verran, lukuunottamatta noita kymmentä etujoukkolaista. Vanhempien pidättäessä sääliä tuntematta jokaisen, joka erehtyi jäämään kiinni, porhalsivat Nimmu ja Jussi kumppaneineen aivan toiseen mäkeen hihitellen oveluudelleen. Lumituisku kätki heidän jälkensä tehokkaasti.
-Kolhoosin nimissä sinä lähdet nyt sisään.
-Mitä! Et voi, minullahan on kengät…
Ankarat käsivarret viskoivat lapsia harteilleen kuin perunasäkkejä. Rimpuilevat ja potkivat jälkeläiset heivattiin sisäilmaan, minkä jälkeen kantajat painelivat pakkaseen uudelleen. Kauhukseen hieman muista pakolaisista jälkeen jäänyt Maya tunsi riuskien karhunkäsivarsien tarttuvan lujasti vyötärölleen ja kiepsauttavan käden käänteessä takaisin lämpöiseen inhalaan. Hänet jätettiin makaamaan eteisen lattialle, suureen ääneen taivastelevan äitinsä armoille. Äiti parahteli repiessään Mayan kohmeisten jalkojen ympäriltä rättejä, joita olisi vielä sinä aamuna saattanut vuodevaatteiksi kutsua. Kaija laski niitä olevan kuusi kummassakin jalassa.
-Ja noillako sinä kuvittelit pärjääväsi tässä ilmastossa? päivitteli hänen äitinsä.
-Ei niitä ollut enempää!
-Rauhoitu, Hertta, tyynnytteli Kaija Mayan silmiään pullistelevaa äitiä. Lapsethan jakoivat kankaankappaleet tasan kuin kunnon kommunistit ainakin! Vie tyttösi kuumalle kaakaolle. Zach, Severi saapui!
Hertan ja Zachin kiskoessa kakaroitaan ruokailuhuoneeseen myrsky laajeni talon sisään. Kutakuinkin jokainen asukkaista lähti ulkoilemaan, kuka mistäkin syystä, lapset vaikka "oppaina" vanhempiensa sylissä jos eivät kenkiä tavoittaneet. Severi, Maya ja tämän jalkansa loukannut sisar Taimi lipittivät kuumaa kaakaota, jota Kaija heille keitti. Heistä alkoi loppujenlopuksi tuntua varsin mukavalta istua rauhallisesti sisällä, kaikkien muiden riehuessa jääkylmässä hullunmyllyssä, jota saattoi seurata ikkunaruudusta. Vuodenajasta johtuen ilta lähti pimenemään pian puolenpäivän jälkeen, eivätkä he enää nähneet ulos.
-Tiedätkös Kaija, mutisi Taimi pullaa mutustaessaan, tällaisiä päiviä pitäisi olla useammin. Minä en edes muista milloin viimeeksi täällä olisi ollut näin rauhallista!
-Tällaiset hetket pitää kätkeä sydämeen, aloitti Kaija tarkoin harkitun, opettavaisen lauseen, josta lapset olisivat voineet poimia tarinan opetuksen, mutta kun kymmenen räkäistä ja äänensä kadottanutta ukonronttia rymisti ruokahuoneeseen yskien, köhien ja ohimennen astiakaapin kaataen, hän päättikin lauseensa huokaisten:
-En usko, että enää tulette moista rauhaa tänä talvena kokemaan.