Pikkaraismiehemme olivat yleensä tossun alla. Nukkekotimme olivat
naisten valtakuntia, joissa äidit hallitsivat miehiään ja lapsiaan
mennen tullen. Joitakin poikkeusperheitä oli kyllä joukossa, mutta
niillä olikin vähän negatiivinen maine. Sitä mukaa kun vartuimme,
aikuisten luonteisiin tuli kuitenkin lisää vaihtelevuutta.
Lapsipikkaraisilla leikimme selvästi enemmän. Pikkaraistenavien
luonneprofiilit ovat näin jälkeenpäin ajateltuna psykologisesti varsin
mielenkiintoisia!
Enemmistö Katrin tyttöpikkaraisista oli itsepäistä, villiä ja
piikikkäästi kaunopuheista sakkia. Pojat koittivat parhaansa mukaan
yltää heidän tasolleen, mutta kakkosiksipa jäivät ;-) Myöhemmin olen
monesti hymysuin miettinyt, mitä kaikkea tämä kertookaan Katrista!
Omat poikapikkaraiseni olivat toista maata. Meidän Talossa (joka oli
minun pikkaraisteni kodin nimi) pojat vähän niin kuin ylisuojelivat
tyttöjä ja romantisoivat naisten ja miesten välistä eroa. Tyttöjä ja
heidän syvää viisauttaan ja maltillisuuttaan ihailtiin, eikä heitä
päästetty näyttelemään vaarallisia osia pikkaraislasten hurjissa
seikkailuissa. Tyttöpikkaraisiani tämä ei tuntunut vaivaavan, eivätkä
he oikeastaan pyrkineetkään niihin vaarallisiin osiin. Saattoivatpa
peräti kommentoida, että vain pojat ovat niin typeriä että lähtevät,
vaikkapa, lauttailemaan riehuvaan tulvaveteen. Ja kihertää ihastuneesti
perään.
Katrin pikkaraisia tämä sukupuolijako raivostutti. Meidän Talolla oli
hänen kulmillaan sovinistinen maine. Minäkin sain osani moitteista,
vaikka yleensä naljailimme toisillemme vain nukkien suilla. Se oli
ystävyyden kannalta turvallista ja viesti meni kyllä perille niinkin ;-)
Minun poikapikkaraiseni koittivat kovasti iskeä Katrin
tyttöpikkaraisia, jos nyt moista verbiä voi tällaisessa yhteydessä
käyttää. Yleensä vastaus lemmenluritteluihin oli kuitenkin hyvin
piikikäs ja torjuva Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa. Useinkin vain Katrin
harvat hiljaiset ja kiltit tytöt antoivat periksi, hekin pitkän
torjuntataistelun jälkeen. Sitten sitä styylattiin yhtä viattomasti tai
vieläkin viattomammin kuin Mark Twainin Tom Sawyer seikkailuissaan.
Omat tyttöpikkaraiseni antautuivat helpommalla kulkemaan käsikynkkää
Katrin pikkaraiskundien kanssa.
Vaan olimmeko me sellaisia kuin pikkaraistyttömme? Katri ehkä, kolmen
hengen tyttöporukassamme ja partioleireillä. Minä vain
pilvilinnoissani. Ala-asteen puoliväliin asti olin poikatyttö, enemmän
pikkaraispoikieni kuin -tyttöjeni kaltainen. Sitten minusta tuli
syrjitty lukutoukka. Haaveilin, että jostain tulisi joku kohtelemaan
minua kuten pikkaraispoikani tyttöjä kohtelivat. Ihailin täysillä
rauhallisia, sosiaalisesti fiksuja, erilaisuuden mutkattomasti
hyväksyviä pikkaraistyttöjäni ja toivoin olevani yksi heistä.
Katrihan voisi ottaa kuvan pojasta ja tytöstä tämän tekstin elävöittämiseksi :-D
perjantai, 2. maaliskuu 2007
Kommentit