Pikkaraismiehemme olivat yleensä tossun alla. Nukkekotimme olivat naisten valtakuntia, joissa äidit hallitsivat miehiään ja lapsiaan mennen tullen. Joitakin poikkeusperheitä oli kyllä joukossa, mutta niillä olikin vähän negatiivinen maine. Sitä mukaa kun vartuimme, aikuisten luonteisiin tuli kuitenkin lisää vaihtelevuutta.

Lapsipikkaraisilla leikimme selvästi enemmän. Pikkaraistenavien luonneprofiilit ovat näin jälkeenpäin ajateltuna psykologisesti varsin mielenkiintoisia!

Enemmistö Katrin tyttöpikkaraisista oli itsepäistä, villiä ja piikikkäästi kaunopuheista sakkia. Pojat koittivat parhaansa mukaan yltää heidän tasolleen, mutta kakkosiksipa jäivät ;-) Myöhemmin olen monesti hymysuin miettinyt, mitä kaikkea tämä kertookaan Katrista!

Omat poikapikkaraiseni olivat toista maata. Meidän Talossa (joka oli minun pikkaraisteni kodin nimi) pojat vähän niin kuin ylisuojelivat tyttöjä ja romantisoivat naisten ja miesten välistä eroa. Tyttöjä ja heidän syvää viisauttaan ja maltillisuuttaan ihailtiin, eikä heitä päästetty näyttelemään vaarallisia osia pikkaraislasten hurjissa seikkailuissa. Tyttöpikkaraisiani tämä ei tuntunut vaivaavan, eivätkä he oikeastaan pyrkineetkään niihin vaarallisiin osiin. Saattoivatpa peräti kommentoida, että vain pojat ovat niin typeriä että lähtevät, vaikkapa, lauttailemaan riehuvaan tulvaveteen. Ja kihertää ihastuneesti perään.

Katrin pikkaraisia tämä sukupuolijako raivostutti. Meidän Talolla oli hänen kulmillaan sovinistinen maine. Minäkin sain osani moitteista, vaikka yleensä naljailimme toisillemme vain nukkien suilla. Se oli ystävyyden kannalta turvallista ja viesti meni kyllä perille niinkin ;-)

Minun poikapikkaraiseni koittivat kovasti iskeä Katrin tyttöpikkaraisia, jos nyt moista verbiä voi tällaisessa yhteydessä käyttää. Yleensä vastaus lemmenluritteluihin oli kuitenkin hyvin piikikäs ja torjuva Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa. Useinkin vain Katrin harvat hiljaiset ja kiltit tytöt antoivat periksi, hekin pitkän torjuntataistelun jälkeen. Sitten sitä styylattiin yhtä viattomasti tai vieläkin viattomammin kuin Mark Twainin Tom Sawyer seikkailuissaan. Omat tyttöpikkaraiseni antautuivat helpommalla kulkemaan käsikynkkää Katrin pikkaraiskundien kanssa.

Vaan olimmeko me sellaisia kuin pikkaraistyttömme? Katri ehkä, kolmen hengen tyttöporukassamme ja partioleireillä. Minä vain pilvilinnoissani. Ala-asteen puoliväliin asti olin poikatyttö, enemmän pikkaraispoikieni kuin -tyttöjeni kaltainen. Sitten minusta tuli syrjitty lukutoukka. Haaveilin, että jostain tulisi joku kohtelemaan minua kuten pikkaraispoikani tyttöjä kohtelivat. Ihailin täysillä rauhallisia, sosiaalisesti fiksuja, erilaisuuden mutkattomasti hyväksyviä pikkaraistyttöjäni ja toivoin olevani yksi heistä.

Katrihan voisi ottaa kuvan pojasta ja tytöstä tämän tekstin elävöittämiseksi :-D