Hei! Värväsin itseni tämän blogin vierailevaksi kolumnistiksi. Esiinnyn nimellä Virpi, koska se oli eräältä mukavalta pikkaraistytöltä napattu salanimeni lapsuudessa. Minä peräti muistan, miksi valitsin tämän nimen. Virpin sukunimi oli Kettunen, joten Virpi Kettunen kävi uskottavasta alter egosta Suomessa. Ehkäpä minä sitä paitsi olisin edes joskus halunnut osata olla kuten "pikkaraiskaimani". Sellainen rauhallinen tyyppi, joka osaa olla hiljaa ja josta kaikki pitävät.

Sain ensimmäisen pikkaraiseni 7-vuotiaana. Hän oli pieni puputyttö, jonka nimesin Tiitaksi, koska eräällä tarhakaverillani oli ollut ihan samannäköinen, Tiita-niminen pikkusisko. Samassa paketissa meille muutti myös Tiitan veli, jonka oma kaksi vuotta nuorempi veljeni nimesi Matiksi erään kaverinsa mukaan. Tiita ja Matti olivat yhteinen lahja minulle ja veljelleni äidiltämme, ja hyvin pian hän osti Tiitalle ja Matille vanhemmat sekä karhuperheen kavereiksi. Kun äiti huomasi, miten valtavan innostuneita olimme näistä leluista, hän hommasi meille pian myös hiiriperheen, lisää karhuja, ankkoja ja norsuja, ja sen jälkeen mitä tahansa uusia pikkaraislajeja vain eteen osui.

Olin aika epäsuosittu lapsi ja pikkuveli pysyi parhaana kaverinani kymmenennen ikävuoteni korville. Siihen mennessä hän alkoi olla jo aika kyllästynyt pikkaraisiin. Sen sijaan minulle jo tarhasta tuttu Katri innostui niistä ja alkoi hänkin kerätä niitä. Hyvin pian meillä oli aivan täydellisen ihastuttava uusi yhteinen maailma, ja meistä tuli sen myötä hyvin läheiset bestikset.

Ainakin minun kohdallani voidaan sanoa, että elin 11-vuotiaasta lukioikäiseksi enemmän pikkaraismaailmassa kuin todellisuudessa, niin vahvasti ajatukseni olivat pikkaraisten parissa! En hylännyt heitä sittenkään; vaikka lapsuudenkodista muuttaessani minulla ei ollut tilaa ylisuurelle nukkekodilleni (itse asiassa nuket ovat edelleen laatikoissa, omat muksuni kun ovat liian pieniä leikkimään heillä), he jäivät elämään mieleeni. He ovat edelleen minulle erittäin tärkeitä ihan konkreettisellakin tasolla.

Olen ammattikirjoittaja. Kirjoitan työkseni sanomalehtijuttuja, mutta sydämeni kuuluu fiktiolle, scifi-fantasian kirjoittamiselle. Kaikki fiktio, mitä kirjoitan, pohjautuu lapsuuden pikkaraisleikkeihin, meidän yhdessä luomaamme mielikuvitusmaailmaan. Ihan tylsiä leikkimme eivät voineet olla, sillä novellejani on palkittu kirjoituskilpailuissa. Työn alla on romaani, jonka päähenkilöt kuuluvat tiikeri-, norsu- ja oravaklaaneihin...

Tämä blogi on kuitenkin pyhitetty pikkaraisille, ei sille, mitä pikkaraisista on minun kaunokirjallisissa projekteissani sittemmin aikuisiällä tullut. Aion pysyä asiassa, toisin sanoen lapsuudessamme. Historiassa.

Virpin jutut voi erottaa Katrin jutuista siitä, että kirjoitan tummanpunaisella värillä. Vaikka eiköhän meidät erota jo tyylistä. Elän kiireistä pikkulasten äidin arkea, eikä minulla ole aikaa Katrin tavoin juuri nyt syventyä pikkaraisiin mikrotasolla. Makrotasolla haluan kuitenkin heistä kertoa. Ainakin omasta mielestäni antropologiset keksintömme ja versiomme maailmanhistoriasta sekä pikkaraisista välittyvä lasten kehityspsykologia on huippukiinnostavaa muisteltavaa.