Nimimerkki Pappa Pikkarainen ihmetteli tämän blogin ensimmäisen postauksen kommenttilaatikossa kuinka olen voinut taipua entisen poikaystäväni tahtoon ja pakata rakkaat pikkaraiseni kellarin uumeniin vuosikausiksi. Hän arveli tämän olleen hyvin tuskallista.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tuskallista se olikin, mutta olen aika hyvä turruttamaan tunteeni ja ajattelemaan muita asioita. Olin kovin nuori silloin, eikä itsetuntoni ollut kummoinen. Lisäksi olin uskonut jo vuosikausia (nuoresta iästäni huolimatta), että minussa täytyy olla jokin perustavanlaatuinen vika, kun pikkaraisten – muun maailman silmissä lapsellisten lelujen – keräily ja niiden parissa puuhailu olivat niin lähellä sydäntäni. Silloisen poikaystäväni kielteinen asenne oli juuri sellainen kuin olin ajatellut ihmisten asenteen pikkaraisharrastusta kohtaan ylipäätään olevan. En osannut edes pitää sitä kummallisena ennen kuin vuosia myöhemmin. Onneksi pidin pääni, enkä vienyt pikkaraisia kirpputorille myytäväksi tai heittänyt pois. Tällaisistakin vaihtoehdoista keskusteltiin.

 

Pappa Pikkarainen pohdiskeli kommentissaan myös niitä asianhaaroja, jotka ovat johtaneet siihen, että pikkaraiset on nyt kannettu pois kellarista ja otettu uudelleen osaksi elämää. Keskeisin syy lienee se, että elämäntilanteeni on muuttunut melkoisesti viimeisen puolen vuoden aikana. Tokihan minulla on jo pitkään ollut erinäisiä – huonolla omallatunnolla höystettyjä – ajatuksia pikkaraisista ja siitä mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Olen harkinnut pikkaraisten antamista ystävilleni, niiden lahjoittamista Suomen lelumuseoon (olettaen, että siellä oltaisiin asiasta kiinnostuneita) ja ties mitä. Niiden esille panemista en kuitenkaan osannut enää harkitakaan ennen kuin uusi miesystäväni avasi silmäni suhtautumalla pikkaraisiini myönteisesti. Ja minä kun jännitin etukäteen, että miten uskallan hänelle nolosta ja lapsellisesta kokoelmastani edes kertoa! Niin aivopesty olin. Miesystäväni ehdotti, että panisin pikkaraiseni esille olohuoneeseen ja nyt asiaa parin kuukauden ajan pohdittuani olen viimein rohkaissut mieleni ja päättänyt tehdä nimenomaan niin. Myös uudella kamerallani on oma vaikutuksensa siihen, että valitsin nimenomaan tämän ajankohdan pikkaraisten näyttävälle ulostulolle kellarista (vai pitäisikö sanoa kaapista?).

 

Kuvassa on näkymä mainittuun pahvilaatikkoon.