Tämän tarinan olen kirjoittanut ilmeisesti vuonna 1997. Sen täytyy siis olla yksi viimeisimpiä pikkaraisaiheisia kirjoituksiani ennen kuin pakkasin nuket laatikkoon ja kellariin. Tarina kuvaa kasvupyrähdyksiä. Sittemmin Virpi kehitti tässä kuvailtua monimutkaisemman teorian kuvaamaan pyrähdysten luonnetta. Ehkäpä hän kertoo aiheesta myöhemmin lisää. Siihen aikaan, kun tämä teksti on kirjoitettu ajattelimme, että kasvu tapahtuu aina suunnilleen tietyssä iässä, mutta suuret mielenliikutukset saattavat käynnistää sen aikaisemminkin.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En ole korjannut virheitä tekstistä.

 

Tässä ovat kaikki Hunajapeltoset jotka löysin, vaikka kävin koko pahvilaatikon huolellisesti läpi. Osa karhuista on kadonnut. Ovatkohan ne joutuneet Virpille tai Nealle?

 

Tarinan henkilöt eli Hunajapeltosen perhe

Aleksis (isoisä, Sirpan isä)

Sirpa (Sebastianin vaimo)

Sebastian (Sirpan mies)

Teresa (Sirpan ja Sebastianin vanhin tytär)

Kristel (Sirpan ja Sebastianin toiseksi vanhin tytär)

Lucy (Sirpan ja Sebastianin keskimmäinen tytär)

Patricia (Sirpan ja Sebastianin toiseksi nuorin tytär)

Aradia (Sirpan ja Sebastianin nuorin tytär)

Sarja (Kristelin tytär)

 

PICNIC (osa 1/3)

 

Se oli aivan tavallinen päivä Njomirnissa. Aurinko helotti taivaalla ja linnut sirkuttivat iloisesti puissa ja pensaissa. Leppeä tuuli viilensi ilmaa ja oli hyvä hengittää. Lapset juoksentelivat palatsin sisä- ja ulkopuolella niukoissa vaatteissaan. Pellolla työskenteli joukko ahkeria kommunistimiehiä poimimassa erilaisia vihanteita suuriin koreihinsa. Naiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmittymiin, joissa he juoruilivat lastensa ja miestensä tekemisistä toisilleen, vaikka kaikki tiesivätkin jo kaiken toistensa elämistä muutenkin. Sellaista on elämä kommunistikolhoosissa.

 

Muutaman kilometrin päässä palatsista oli pieni niitty. Itseasiassa se oli erittäin pieni, sillä kuumassa ja kuivassa ilmastossa ei ruoho ja kukkaset kovin helposti kasva. Niitty oli suosittu retkeilykohde kolhoosilaisten keskuudessa. Viheriällä nurmella, puiden varjossa istuskelu oli juuri sitä herkkua, josta etenkin kolhoosin vanhimmat pitivät. Oli mieluisaa lepuuttaa vanhoja luita auringonpaisteessa.

 

Niityn reunalla oli kahdeksan puuta. Näiden puiden varjoon oli istahtanut Hunajapeltosten suuri perhe sekä isoisä. Ruohon peitoksi ei oltu viitsitty asettaa punaruutuista vilttiä, vaan muurahaisia pelkäämättä perhe istui nurmella. Tunnelma oli mukava ja rauhaisa. Eväät oli syöty likimain loppuun, kakusta oli vielä muutama siivu jäljellä.

 

Oli Lucyn syntymäpäivä. Hän täytti kaksitoista vuotta. Siskot Kristel, Teresa ja Patricia onnittelivat häntä vuoronperään noin kymmenen sekuntin välein. Pikkuinen Aradia ei onnitellut, mutta se johtui siitä, että hän ei osannut vielä puhua. Lucy hymyili onnellisena ja katseli taivasta kiikareilla jotka oli saanut lahjaksi perheeltään.

 

Isoisä Aleksis myhäili tyytyväisenä. Hän keinutti sylissään pikkuista Aradiaa ja tuumiskeli äänetönnä kuinka onnellinen olikaan. Hänen tyttärensä, Sirpa, viiden tytön äiti, näytti onnelliselta ja istui isokokoisen miehensä Sebastianin vierellä. He olivat kietoneet kädet toistensa ympärille ja loivat silloin tällöin rakastuneita mulkaisuja toisiinsa.

 

Patricialla on suunnitelmia viimeisten kakunsiivujen päänmenoksi. Aina kun muiden katse vältti, tai niin tyttö kuvitteli, hän työnsi kouransa kakkuun ja nuoli sitten sen puhtaaksi kermavaahdosta ja hillosta, niin että koko naama tuli jokaisella nuolaisulla vain tahmeammaksi. Patricia oli viisivuotias, ja hänellä oli koko päivän ollut omituinen tunne jaloissaan, nyt hän oli kuitenkin unohtanut sen, sillä kakku oli etusijalla hänen ajatuksissaan.

 

Teresa naureskeli itsekseen pikkusiskonsa puuhille kakun kanssa. Kerrankin hän tunsi kuuluvansa perheeseen, yleensä hän tunsi itsensä liian kiltiksi, liian hyvätapaiseksi, mutta nyt, kun Patrician touhut vain huvittivat häntä, eivätkä saaneet häntä kauhistumaan, hän koki itsensä mukavaksi isosiskoksi. Sitäpaitsi häntä ilahdutti suunnattomasti aviomiehensä poistuminen armeijaan. Pakkoavioliitto macchon kanssa ei pahemmin häntä innostanut.

 

Kristel tuijotti varpaitaan.  Hänen lapsensa Sarja uinui kärreissään ja oli tietämätön kaikesta, paitsi unista joita näki. Kristeliä ärsytti jo pitkäveteinen perhetapahtuma, hän toivoi, että olisi päässyt lähtemään mahdollisimman pian. Sarjan hän tietenkin jättäisi äidin hoiviin. Kristel oli aivan erilainen kuin sisarensa Teresa. Kris ei ollut hyvä koulussa, ei kiltti eikä pitänyt vanhemmistaan kovinkaan paljoa. Kuusitoistakesäinen Kristel keskittyi mustiksi lakattuihin varpaankynsiinsä ja yritti olla iloinen. Aina silloin tällöin hän muisti onnitella pikkusiskoaan Lucya.

 

Tarina jatkuu täällä.