Vuosi on näemmä vierähtänyt siitä, kun tätä blogia on päivitetty viimeksi. Hyvää pääsiäistä siis taas kerran.
Tässä vaiheessa voisi olla aiheellista julistaa, että Projektina pikkaraiset -blogi ei enää päivity. Pikkaraiset ovat edelleen laatikossa. Harkitsen vielä, kannattaako minun siirtää niitä hyllyyn.
Koska ikinä ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, en ole vielä valmis lausumaan lopettamissanoja ja poistamaan pikkaraisia blogilistalta.
Kiitos kaikille täällä viihtyneille ja kommentoineille.
Rauhallista pääsiäistä kaikille blogin lukijoille!
Kuvassa poseeraavat Karo ja Minka Kultahanhi pienokaisensa Luvaisnjimin kanssa. Vauvan kantoliina on tehty valkoisesta sukkahousukankaasta (!). Minkalla on yllään ompelemani samettimekko.
Ilmeisesti vuonna 1992 (siis kaksitoistavuotiaana) työskentelin kiivaasti Pikkarais-Sanomien pääsiäisnumeron kimpussa. Lehti ei koskaan tullut täysin valmiiksi, vaikka monta sivua tekstiä ja kuvia tuotinkin. Pääsiäisen kunniaksi tarjoan hieman makupaloja lehdestä:
Pikkarais-Sanomien pääsiäisnumeron kannessa ei valitettavasti ole päiväystä.
Se lienee kuitenkin vuodelta 1992. Munasta kurkistaa ankkatyttö Nilla Lampinen.
Tyttöjen virpomisreissu!!!!!!!!
- Tänään lähdetään virpomaan, Katri kiljuu.
Piia juoksee ympäri taloa huutaen kokoajan:
- Piia menee viipomaan. Piia menee viipomaan.
Viivi ja Karoliina pomppivat pedillä ja nauravat. Siru ja Jaana etsivät komerosta huiveja ja noitapukuja.
- Mistä minä saan kissan, Nilla itkee.
- Minäkin tahdon mukaan, Pasi karjuu.
Kirsi ja Lili piirtävät toistensa kasvoihin pisamia.
- Missä on kattila, Marika ja Mari huutavat.
- En näytä yhtään noidalta, Anu väittää.
- Äiti, missä on pilkullinen hame, Hanni kysyy.
Vappu ulisee:
- Mistä saan korkokengät.
- Entäs minä luudan, Jonna miettii.
- Missä on minun pajunoksani, Niina vinkuu.
- Missä Heli on?, Suvi huhuilee.
Innokkaat virpojat Jaana Maitovuo, Katri Kettunen ja Siru Vihermeri.
Lopulta kaikki ovat valmiita virpomisreissulle. He jakaantuvat pieniin ryhmiin ja ryntäävät matkaan. Yksi ryhmä jossa oli Nilla, Terhi, Sivi ja Anni menivät virpomaan aasivanhemmille. Sanoivat:
- Virvon varvon vitsasella, kun sinä sen saat, voisitko palkkaa meille antaa.
Palkaksi he saivat kukin pääsiäismunan ja markan.
Myös muut virpovat. Loruja on hyvin monia.
**
Kun illalla tytöt palaavat kotiin on jokaisella iso kori täynnä karkkia ja rahaa.
Virpojien saaliina näyttää olevan muun muassa pussillinen Jauhis-salmiakkijauhetta, joka kuului minun
ja Virpin suosimiin herkkuihin lapsena. Harmi, ettei sitä ole enää ikuisuuksiin saanut mistään.
Kirjoitin tämän lukiolaisena ja
pääsin sillä sisään nuorten kirjoittajien Leino-ryhmään, jonne näin
jälkeenpäin ajateltuna olisi varmaan päässyt millä tahansa
tekstinpätkällä, kunhan maksoi jäsenmaksun ;-) Tuolloin olin kuitenkin
ylpeä saavutuksestani.
Novelli kuvaa mielestäni hyvin elämää ja leikkejämme kommunistikolhoosissa.
TALVIKENKÄPARI
Sinä
aamuna lumi oli peittänyt alleen senkin kaiken, mitä edellispäivänä oli
saattanut käyttää maamerkkeinä. Niiskuttavat ja tuhisevat pikku
nassikannenät liimautuivat lumesta ja huurusta sameisiin
ikkunalaseihin. Lapset värisivät kauhtuneiden yöpaitojensa alla
kananlihalla ja pyyhkivät vuotavia neniään niiden hihanliepeisiin.
Jotkut heistä sukelsivat takaisin lämpimien peittojen alle, mutta loput
katselivat loisteliasta, valkoista maisemaa silmät kirkkaina. -Voiko siellä tehdä lumilinnoja tänään? Onko suojasää, he kyselivät kuiskien toisiltaan. Pikku
Severi, joka oli vasta hieronut unenrähmät kosteanruskeista silmistään
raotti yhtä pientä ikkunaa ja lasten syvät rivistöt pakkautuivat
tiiviimmin toisiinsa kiinni, pakoon jäätävää viimaa. Severi koetti
pyöritellä lumipallon ikkunalaudan antimista ruskeilla sormillaan,
mutta lumi ei paakkuuntunut toivottuun muotoon vaan valahti pojan
sormien välistä. Hän vavahti valkoisesta kylmyydestä ja sulki nopeasti
ikkunan jo kohmeisilla sormillaan. Muut lapset ulisivat hetken aikaa
pettyneinä, mutta sitten Mirka hihkaisi: -Tänäänhän on mitä loistavin mäenlaskupäivä! -No se on kyllä totta, riemuitsivat toiset. Kuka vika varastossa saa laskea salaatinkerällä! Unohtaen
aikaisen ajankohdan lähtivät lapset ilonkiljahduksia päästellen
kipittämään kohti eteistä. Ryminä sai talon irtaimiston pomppelehtimaan
ja vielä nukkuvat vanhemmat asukkaat muristen heräilemään. Viimeisenä
pinkovan Severin isä kahmaisi poikansa peiton alle ja niisti tämän
nenän. Muut olivat ennättäneet ulko-ovelle ja kiskoivat jo nauraen
takkeja ja lakkeja suojakseen, kun pörröpäinen Mira havaitsi: -Eihän täällä ole kenkiä! Kymmenet
tapittavat silmäparit tarkistivat epäkohdan todeksi. Oven edustalla ei
ollut yhtä ainutta kenkäparia! Voi sitä hämmästystä ja valitusta, joka
pikku paitaressuista nyt lähti. -Missä
ne ovat? Äi-TI, missä ovat meitsien saapikkaat? inttivät ja vänisivät
he vetäen vanhempiaan käsistä ja jaloista ja varastellen heidän
vällyjään. -SEIS! kuului Kaijan kunnioitusta herättävä ääni ja lapset kerääntyivät salamannopeasti ja automaattisesti siisteihin riveihin. Kaija keräsi lasten anastamat peitteet ja levitti ne kylmästä hytisevien aikuisten lämpimiksi. -Seuraa pieni inventaario, hän aloitti ja tenavat höristivät korviaan uteliaina. -Kuinka monta käyttökelpoista lasten kenkäparia luulette talostamme löytyvän, arvon kansalaiset? -Kaikille
ainakin yksi, ehdotti Antti ja muut nyökyttelivät ja myötäilivät, koska
eivät halunneet uskoa varovaisempiin arvioihin. -Eilen illalla, Kaija jatkoi, minä, Maarit ja Kerttu laskimme sellaisia olevan tasan kymmenen. -Ei
voi olla totta, Maya kiirehti pukemaan sanoiksi keskenkasvuisten
yhteisen mielipiteen. Juuri eilenhän me kaikki oltiin ulkona! Miten… -Ette
voi mennä ulos repaleisissa kengissä, joista lumi pääsee vyörymään
sisään ja joissa- Kaija vetäisi hameensa poimuista esiin
kengänrähjän, jonka ulkopohja roikkui kiinni yhdellä langansäikeellä-
ei näy olevan edes pohjia, saati sitten nauhoja. Lapset tiedostivat mykistyneinä, että surkeasta mutta varsin normaalikuntoisesta jalkineesta olivat nauhatkin poikki. -Laskelmieni
mukaan, julisti Kaijan viereen astellut Kerttu, teidän käytössänne
yhdellä kenkäparilla kestää suunnilleen kuukauden päivät kulua tähän
kuntoon. Kai, niistähän nenäsi, hän komensi omaa poikaansa. -Niinpä
olemme tilanneet Jätinmaasta asti sadat aivan erityiseen raateluun,
koverteluun ja kulutukseen varustetut huopikkaat. Ne saapuvat tänne
noin viikon päästä ja siihen saakka teistä ipanoista vain kymmenen
lähtee ulos samana päivänä. -HEI,
me kaikki ei edes ehditä ulos viikon sisällä, parahti tyrmistynyt
lapsilauma, mutta heidän kasvattajansa pysyivät päättäväisinä. -…Eikä
mitään aamu- ja iltavuoroja, kastelette jalkanne kumminkin jo aamulla
tarpeeksi nättiin kuntoon, kuului lopullinen tuomio kiteytettynä. Päätäntävaltaiset
isot mutisivat peittojensa alla, mahtaisivatko kenenkään korvat kestää
sellaista penskojen runsautta neljän seinän sisällä seitsemää päivää.
Lapset sensijaan taistelivat tilasta ulosmenolistassa, joka täyttyi
alta aikayksikön jättäen varsinkin pienimmät joukosta pois. Ensimmäiset
kymmenen karauttivat ulos kantapäät tulta iskien, rohmusivat kukin
vähintään kaksi kelkkaa varaston parhaimmasta päästä ja nauttivat
tilasta ympärillään täysin siemauksin. Valkoista
hankea vasten ulkoilijoiden värikkäät villapipot suorastaan sattuivat
silmiin sisällä istuvia. Tunnelma oli alakuloinen. Hiljaa piti olla,
koska jokunen toveri vielä nukkui, eikä saanut huitoa eikä hyppiä,
jotta kaikki asukkaat mahtuisivat asumaan talossa. Sisällä oli hämärää
ja tunkkaistakin. Se, ken erehtyi avaamaan ikkunan, sai varmastikin
heti kohta tuntea sen leukaluissaan jonkun isoksi varttuneen, viluisen
isoveljen toimesta. Kun säätila legendaariseksi muuttuneessa
ulkoilmassa yleni lumimyrskyksi, vilahtivat ensimmäiset nassikat
vaatevarastoon etsimään edes liian isoja kenkiä estääkseen jalkojaan
paleltumasta. Ulos oli päästävä! -Miksette voi pelata Monopolia, Uunoa tai muita seurapelejä? ihmettelivät monet isot. -Etkö voisi leikkiä pikkusiskosi kanssa nukkekotia, ehdottivat toiset heistä. -Mutta kun siellä on LUMIMYRSKY, tajuatteko? -AIH! Taimi
oli nyrjäyttänyt nilkkansa yrittäessään kavuta portaita pitkin
sisarensa aivan liian suurissa, korollisissa talvisaappaissa. Tämän
jälkeen aikuiset takavarikoivat Kaijan johdolla kaikki talosta löytyvät
kengät lukkojen taakse, vaikka kuisketta kuuluikin ennenkuulumattoman
hirvittävistä tartuntatautiepidemioista, joita nämä kaikki järjestelyt
saisivat aikaiseksi. Moni lapsi luopuikin jo toivosta ja alkoi rakentaa
patjoista ja lakanoista itselleen omaa soppea suureen saliin, jonka
Kaija antoi tyhjentää leikkikäyttöön. Vielä löytyi kuitenkin niitä,
jotka eivät voineet olla ajattelematta onnellisia pikku tovereitaan
hyytävän ihanalla mäenpenkalla luisumassa hirmuista myrskyä vastaan
kohti timantinkovaa tuhoaan. -Toverit,
tämä ei käy laatuun, ei meitä ole sokerista tehty! Kuljemmehan me
paljain varpain aina kun ei ole lunta, minäpä ainakin lähden tästä
mittailemaan jalkapohjieni kuntoa. -Älä
ole hölmö, Jussi. Siellä on kaksikymmentäyksi ja puoli astetta
pakkasta, torjui pikimusta Nimmu ehdotuksen ja kaikki Jussin
puheenvuorosta innostuneet huimapäät huokaisivat raskaasti. -Onko
tuollainen nyt muka kunnon kommunismia, Maya marisi viitaten pieneen,
etuoikeutettuun, lumiseen eliittiin suunnattomaksi paisuneen ulko-oven
toisella puolella. -Ei.
Minäpä tiedän, Nimmu supisi ovela virne hiilenmustilla kasvoillaan
saaden jokaisen lapsen, joka ei vielä ollut luopunut toivosta lähteä
ulos hiljenemään. Kahdenkymmenen
minuutin kuluessa kaksitoista lähes neuvotonta äitiä oli kääriytynyt
muhkeasti vuorattuihin talvitamineisiin ja marssinut noutamaan
kenkäparin lukkojen takaa. -Ei, he eivät ole tämän talon sisällä, tunnen sen luissani ja ytimissäni! he pihisivät vastusteleville puolisoilleen. Mitättömän
pienen hetken päästä rämpi pihalla kolmisenkymmentä isää, äitiä ja isoa
sisarusta etsimässä pienempiä. Ja pienempiä oli pihalle piiloutunut
saman verran, lukuunottamatta noita kymmentä etujoukkolaista.
Vanhempien pidättäessä sääliä tuntematta jokaisen, joka erehtyi jäämään
kiinni, porhalsivat Nimmu ja Jussi kumppaneineen aivan toiseen mäkeen
hihitellen oveluudelleen. Lumituisku kätki heidän jälkensä tehokkaasti. -Kolhoosin nimissä sinä lähdet nyt sisään. -Mitä! Et voi, minullahan on kengät… Ankarat
käsivarret viskoivat lapsia harteilleen kuin perunasäkkejä. Rimpuilevat
ja potkivat jälkeläiset heivattiin sisäilmaan, minkä jälkeen kantajat
painelivat pakkaseen uudelleen. Kauhukseen hieman muista pakolaisista
jälkeen jäänyt Maya tunsi riuskien karhunkäsivarsien tarttuvan lujasti
vyötärölleen ja kiepsauttavan käden käänteessä takaisin lämpöiseen
inhalaan. Hänet jätettiin makaamaan eteisen lattialle, suureen ääneen
taivastelevan äitinsä armoille. Äiti parahteli repiessään Mayan
kohmeisten jalkojen ympäriltä rättejä, joita olisi vielä sinä aamuna
saattanut vuodevaatteiksi kutsua. Kaija laski niitä olevan kuusi
kummassakin jalassa. -Ja noillako sinä kuvittelit pärjääväsi tässä ilmastossa? päivitteli hänen äitinsä. -Ei niitä ollut enempää! -Rauhoitu,
Hertta, tyynnytteli Kaija Mayan silmiään pullistelevaa äitiä. Lapsethan
jakoivat kankaankappaleet tasan kuin kunnon kommunistit ainakin! Vie
tyttösi kuumalle kaakaolle. Zach, Severi saapui! Hertan
ja Zachin kiskoessa kakaroitaan ruokailuhuoneeseen myrsky laajeni talon
sisään. Kutakuinkin jokainen asukkaista lähti ulkoilemaan, kuka
mistäkin syystä, lapset vaikka "oppaina" vanhempiensa sylissä jos eivät
kenkiä tavoittaneet. Severi, Maya ja tämän jalkansa loukannut sisar
Taimi lipittivät kuumaa kaakaota, jota Kaija heille keitti. Heistä
alkoi loppujenlopuksi tuntua varsin mukavalta istua rauhallisesti
sisällä, kaikkien muiden riehuessa jääkylmässä hullunmyllyssä, jota
saattoi seurata ikkunaruudusta. Vuodenajasta johtuen ilta lähti
pimenemään pian puolenpäivän jälkeen, eivätkä he enää nähneet ulos. -Tiedätkös
Kaija, mutisi Taimi pullaa mutustaessaan, tällaisiä päiviä pitäisi olla
useammin. Minä en edes muista milloin viimeeksi täällä olisi ollut näin
rauhallista! -Tällaiset
hetket pitää kätkeä sydämeen, aloitti Kaija tarkoin harkitun,
opettavaisen lauseen, josta lapset olisivat voineet poimia tarinan
opetuksen, mutta kun kymmenen räkäistä ja äänensä kadottanutta
ukonronttia rymisti ruokahuoneeseen yskien, köhien ja ohimennen
astiakaapin kaataen, hän päättikin lauseensa huokaisten: -En usko, että enää tulette moista rauhaa tänä talvena kokemaan.
Pikkaraismiehemme olivat yleensä tossun alla. Nukkekotimme olivat
naisten valtakuntia, joissa äidit hallitsivat miehiään ja lapsiaan
mennen tullen. Joitakin poikkeusperheitä oli kyllä joukossa, mutta
niillä olikin vähän negatiivinen maine. Sitä mukaa kun vartuimme,
aikuisten luonteisiin tuli kuitenkin lisää vaihtelevuutta.
Lapsipikkaraisilla leikimme selvästi enemmän. Pikkaraistenavien
luonneprofiilit ovat näin jälkeenpäin ajateltuna psykologisesti varsin
mielenkiintoisia!
Enemmistö Katrin tyttöpikkaraisista oli itsepäistä, villiä ja
piikikkäästi kaunopuheista sakkia. Pojat koittivat parhaansa mukaan
yltää heidän tasolleen, mutta kakkosiksipa jäivät ;-) Myöhemmin olen
monesti hymysuin miettinyt, mitä kaikkea tämä kertookaan Katrista!
Omat poikapikkaraiseni olivat toista maata. Meidän Talossa (joka oli
minun pikkaraisteni kodin nimi) pojat vähän niin kuin ylisuojelivat
tyttöjä ja romantisoivat naisten ja miesten välistä eroa. Tyttöjä ja
heidän syvää viisauttaan ja maltillisuuttaan ihailtiin, eikä heitä
päästetty näyttelemään vaarallisia osia pikkaraislasten hurjissa
seikkailuissa. Tyttöpikkaraisiani tämä ei tuntunut vaivaavan, eivätkä
he oikeastaan pyrkineetkään niihin vaarallisiin osiin. Saattoivatpa
peräti kommentoida, että vain pojat ovat niin typeriä että lähtevät,
vaikkapa, lauttailemaan riehuvaan tulvaveteen. Ja kihertää ihastuneesti
perään.
Katrin pikkaraisia tämä sukupuolijako raivostutti. Meidän Talolla oli
hänen kulmillaan sovinistinen maine. Minäkin sain osani moitteista,
vaikka yleensä naljailimme toisillemme vain nukkien suilla. Se oli
ystävyyden kannalta turvallista ja viesti meni kyllä perille niinkin ;-)
Minun poikapikkaraiseni koittivat kovasti iskeä Katrin
tyttöpikkaraisia, jos nyt moista verbiä voi tällaisessa yhteydessä
käyttää. Yleensä vastaus lemmenluritteluihin oli kuitenkin hyvin
piikikäs ja torjuva Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa. Useinkin vain Katrin
harvat hiljaiset ja kiltit tytöt antoivat periksi, hekin pitkän
torjuntataistelun jälkeen. Sitten sitä styylattiin yhtä viattomasti tai
vieläkin viattomammin kuin Mark Twainin Tom Sawyer seikkailuissaan.
Omat tyttöpikkaraiseni antautuivat helpommalla kulkemaan käsikynkkää
Katrin pikkaraiskundien kanssa.
Vaan olimmeko me sellaisia kuin pikkaraistyttömme? Katri ehkä, kolmen
hengen tyttöporukassamme ja partioleireillä. Minä vain
pilvilinnoissani. Ala-asteen puoliväliin asti olin poikatyttö, enemmän
pikkaraispoikieni kuin -tyttöjeni kaltainen. Sitten minusta tuli
syrjitty lukutoukka. Haaveilin, että jostain tulisi joku kohtelemaan
minua kuten pikkaraispoikani tyttöjä kohtelivat. Ihailin täysillä
rauhallisia, sosiaalisesti fiksuja, erilaisuuden mutkattomasti
hyväksyviä pikkaraistyttöjäni ja toivoin olevani yksi heistä.
Katrihan voisi ottaa kuvan pojasta ja tytöstä tämän tekstin elävöittämiseksi :-D
Pahvilaatikollinen pikkaraisia etsii kadonnutta menneisyyttään ja rakentaa taloa olohuoneen kirjahyllyyn.
Blogia kirjoittaa kaksi henkilöä, jotka erottaa tekstin väristä. Katri kirjoittaa mustalla, Virpi punaisella.
jätti = suurimman kokoluokan pikkarainen, esimerkiksi iso karhu
kasvupyrähdys = nuken vaihto isompaan samanlajiseen. Tällä tavalla me kasvatimme esimerkiksi lapsia aikuisiksi.
klaani = pikkaraislaji
kolhoosi = nukkekoti ympäristöineen. Koska nukkekotimme olivat selvästikin monikansallisia ja kollektiivisia, tulimme ennen pitkää siihen tulokseen, että niiden täytyi olla jonkinlaisia kommunistikolhooseja.
nassikka = normalikokoinen lapsipikkarainen
taapero = pienikokoinen lapsipikkarainen
Sanakirjaa päivitetään sitä mukaa kun muistoja nousee mieleen.
![]](http://vuodatus.net/images/templates/red/top-right.png)
